Minulla on ystävä,läheinen,sukulainen.
En paljoakaan silti tiedä hänen elämästään,varsinkaan lapsuudesta.
Eikä minun tarvitsekaan,hän kertoo vähitellen,nauramme,itkemme,mutta teemme sen yhdessä,silloin kun hän kertoo ja kuuntelen.
Pappani oli vanhankansan mies,ensin söi miehet sitten naiset,pelloilla naiset tekivät raskasta työtä,kepitettiin heinää,korjattiin heinää.
Naiset tekivät navettatyöt ja siinä sivussa ruokittiin lapsikatras ja mies,toki oli apujakin,vanhimmat lapset,anoppi,oma äiti...
Pappa oli kuulemma joskus viinaanmenevä,niinkuin omakin isäni,mutta eipä siitä tässä enempää.
Lapsuuteni oli ihanaa aikaa,ainakin niin sen muistan,oli mummoja,pappoja,tätejä,setiä ja enoja,serkkuja unohtamatta.
Varsinkin ruottin serkut,niitä poikia ooteltiin joka lomille,kujeita tehtiin ja kepposia keksittiin yhessä Oi niitä aikoja,jotenki sitten kasvettiin ja eksyttiin.
Meni papat ja mummot ja meni isä luokse enkelten.
Ihmeesti sitä alkaa aatella menneitä ja sitä lapsuuden "idolia"
Kumpikaan meistä ei enää ole lapsi,ei nuori,olemme likellä viittäkymmentä,eläkeikä lähenee molemmilla,MUTTA
olemmeko mieleltämme viisissäkymmenissä,EMME OLE!älkääkä olko tekään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti